Etsi
  • Jani Roman

Miten tuot aidon läsnäolon elämääsi ja elät täyttä elämää?

Päivitetty: kesä 11


Miltä kuulostaisi elää täydesti, niin että jälkeenpäin mikään ei kaduta eikä tunnu turhalta tai väärältä? Olla sinut itsesi ja elämäsi kanssa? Olla läsnä elämässäsi?


Varmaankin hyvältä. Mutta ehkä myös kliseiseltä, sillä monet kirjat ja kurssit lupaavat tuollaista taivaskokemusta – ja sitten todellisuudessa sellaista pysyvää kokemusta ei kuitenkaan tunnu syntyvän.


Kerron tässä kirjoituksessa mistä se johtuu, ja miten voit merkittävästi kehittää kykyäsi olla läsnä elämässäsi, olla läsnä läheisillesi, olla läsnä työssäsi – ja elää syvempää täyttä elämää, jossa katumisen sijaan kokemuksena on kiitollisuus ja rakkaus.


Ensimmäiseksi haluan todeta hyvät uutiset, nimittäin elää täyttä elämää ei riipu siitä mitä teet. Lista asioista, joita tulisi tehdä ennen kuolemaa, ei ole tie onneen eikä täyttymykseen. Täysi elämä tulee kyvystä olla kokonaisena läsnä tässä ja nyt.


Se on alkemian kaltainen transformaatio, joka tekee hetkestä kultaisen. Ehkä olet kokenut sen kaltaisia hetkiä, vaikkapa joskus onnellisena jostakin, tai harrastaessasi meditaatiota tai joogaa. Olet kokenut yhteyttä elämään ja syvää läsnäoloa.


Läsnäoleminen on siis hyvä asia, ja siinä monet kirjat ovat aivan oikeassa.





Mutta asiassa on toinenkin puoli. Puoli, josta ei yleensä kerrota, ja joka kuitenkin on aivan keskeinen, jotta ihminen voi löytää todellisen ja aidon yhteyden kokemuksen itseensä, läheisiinsä ja elämään, ja joka kestää.


Nimittäin todellisessa elämässä pinna kiristyy, taloushuolet vievät yöunet ja lasten kanssa ei tahdo jaksaa olla lempeästi läsnä – olla sellainen vanhempi kuin toivoisi – vaikka harrastaisi meditaatiota, lukisi kirjoja ja katsoisi youtube-videoita. Syvät oivalluksen kokemukset jäävät hetkellisiksi, ja sen sijaan tilalle alkaa tulla syyllisyyttä ja häpeää omasta riittämättömyydestä.


Puoli, josta ei yleensä kerrota, ja joka kuitenkin on aivan keskeinen, jotta ihminen voi löytää todellisen ja aidon yhteyden kokemuksen itseensä, läheisiinsä ja elämään, ja joka kestää.

Ehkä olet jopa törmännyt opettajiin, jotka väittävät, että epäonnistumisesi taustalla on vajaa uskosi ja väärät värähtelyt, tai että et vain yritä riittävästi tehdä harjoituksia tai seurata ohjeita.


Sellainen saattaa pahimmillaan olla jopa häpeällä manipulointia ja traumatisoivaa, vaikka se olisi kiedottu kukkiin ja kauniisiin kankaisiin.


Eli paluu karuun todellisuuteen – läsnäolevan täyden elämän tavoittelu saattaakin lisätä ahdistusta.


Ja nyt kerron miksi meidän on vaikea olla aidosti läsnä.


Ihmisen mieli toteuttaa niitä ajattelu-, tunne- ja toimintamalleja, jotka ovat muodostuneet varhaisten vuorovaikutussuhteiden kautta. Nämä mallit ohjaavat tunteitasi, huomiotasi ja sitä mitä näet ja mitä valitset. Maailmasi muovautuu niiden mukaan. Millaisia mahdollisuuksia ja uhkia näet ja koet, riippuu siitä, millaiseksi mielesi on rakentunut. Miten kohtaat vastoinkäymisiä, tai ilon hetkiä, riippuu myös sisäisistä tunne- ja toimintamalleistasi. Kykysi luoda rakkaudellisia vastavuoroisia suhteita, kokea sisäistä turvaa ja uskoa tulevaisuuteen ovat myös rakentuneet varhaisten kiintymyssuhteiden kautta. Samoin selkeys rajoistasi, luottamus itseesi ja elämään, ja kykysi kokea myötätuntoa. Jopa elämätilanteet, joihin ajaudut, saattavat liittyä taustaasi.


No, eikö meditaatio ole sitten keino puhdistaa kaikki nuo kuonat ja vapautua mielen kahleista? Irtaantua vanhasta?


Näin saatetaan väittää, mutta hetken päästä huomaamme, että putoamme takaisin vanhaan, ja nyt vielä epäonnistumisen kokemuksen kanssa. Fantasiamme siitä, mitä meidän tulisi olla, mutta emme kykene, kirvelee suolan lailla haavoissamme.


Ihminen nimittäin ei voi olla projisoimatta varhaisia vuorovaikutussuhteita ja niihin liittyviä dynamiikkoja eteensä. Ei ole ihmistä, joka ei heijasta käsittelemätöntä menneisyyttä eteensä.


Se johtuu siitä, että ihmisen mieli työstää menneisyyden haavoja. Alitajunta ei päästä niistä irti, ennen kuin niihin on löytynyt ratkaisu.


Mentaalinen rakenteemme on muodostunut varhaisista kokemuksista ja kantaa itsessään noita dynamiikoita – ne ovat vesi, jossa uimme. Ja niiden mukaan me elämme. Sieltä tulevat uhan, vaaran ja kaipuun kokemukset heijastamme edessämme oleviin ihmisiin ja asioihin. Toisin sanoen heijastamme eteemme haavat, jotka eivät ole parantuneet.


Ihminen ei voi olla projisoimatta varhaisia vuorovaikutussuhteita ja niihin liittyviä dynamiikkoja eteensä. Ihmisen mieli työstää menneisyyden haavoja.

Silmien sulkeminen ja valon kuvitteleminen ei juurikaan vaikuta näihin syviin rakenteisiin. Itse asiassa projektiomme saattavat jopa vahvistua, sillä syvällä tasolle me emme halua vältellä haavojamme, vaan parantaa ne.


Syy on rakkaus.


Jokainen lapsi rakastaa vanhempiaan. Tuo rakkaus on lähtökohtaisesti biologista, sillä lapsi tarvitsee vanhempiaan selviytyäkseen. Ihmislapsi tarvitsee huolta, hoivaa ja tukea poikkeuksellisen pitkään eläinlajien joukossa. Tämä vahvistaa entisestään sidettä. Se edellyttää myös vahvoja huolehtimisvaistoja, jotta vanhemmat jaksavat pitää riittävästi huolta jälkeläisistään.


Lapsen tarve kiintymykselle, välittämiselle ja hyväksynnälle on suuri. Ihminen nimittäin tietää alitajuisesti olevansa riippuvainen laumasta – siis muista ihmisistä. Homo sapiens on laumaeläin, jopa hekin, jotka sanovat olevansa erakkoja. Heidän erakkoutensa saattaakin johtua juuri siitä, että he eivät ole saaneet kokea lempeää ja vastavuoroista kiintymystä, jolloin he ovat pettyneitä ja haavoittuneita, ja ajattelevat, että on parempi olla etäällä muista, jotta kärsimys ei lisääntyisi.




Jokainen lapsi rakastaa vanhempiaan - ja lapsen tarve kiintymykselle, välittämiselle ja hyväksynnälle on suuri.

Ihminen, joka ei välittäisi siitä, että hyväksytäänkö hänet, rakastetaanko häntä, ei olisi moksiskaan muiden tavoista olla yhteydessä häneen. Mutta todellisuudessa sellaista ihmistä ei taida olla. Jopa psykopaatit haluavat jotain muilta ihmisiltä, ja ovat siis sosiaalisia, vaikkakin heidän sosiaalisuutensa ei ole sellaista, joka lisäisi hyvinvointia heidän kohtaamilleen ihmisille – eikä lopulta heille itsellekään.


Lapsi rakastaa vanhempiaan huolimatta siitä millaisia he ovat. Koska monen todellisuus on, että noissa suhteissa ei ole saanut kokea aukotonta hyväksyntää ja täydellistä rakkautta, me olemme jääneet vajaiksi, jopa haavoitetuiksi. Kun lapsi toistuvasti ei saa kokea hyväksyvää kiintymystä huoltajiltaan, hänessä syntyy kehityksellinen trauma, joka on jopa haasteellisempi kuin yksittäinen pelottava traumakokemus. Nimittäin lapsi uskoo syvällä tasolla, että hän ei ole rakkauden arvoinen.


Meditoi siinä sitten rakkautta ja valoa.


Uskon kyllä, että myötätuntoa ja rakkautta kehittävät meditaatioharjoitukset tekevät meille hyvää. Ne täyttävät sitä vajetta, mikä meissä on, ja ne myös muokkaavat mentaalista rakennettamme. Aivot ovat plastiset, eli ne muokkautuvat, ja säännöllinen harjoitus vaikuttaa hermostoomme.


Mutta kokemus osoittaa, että putoamme hyvin helposti takaisin vanhoihin syviin vesiin, itse-epäilyihin ja kritiikkiin.


Se johtuu siitä, että emme ole oikeasti kohdanneet mentaalisen rakenteemme perustuksia ja syviä haavojamme, ja parantaneet niitä.


Paranemiseen liittyy myös se tapa, jolla kohtaamme tai koskettelemme noita perustuksia.


Kohtaammeko itsemme kritiikillä vai myötätunnolla?


Ja toisaalta: miten voimme kohdata itsemme aidolla myötätunnolla, jos meissä ei ole päässyt kehittymään kykyä kokea sitä?


Se on tavallaan noidankehä. Luulemme tietävämme mitä myötätunto on, mutta sitten käytännössä emme pääse siihen ideaaliin. Sen sijaan koemme helpommin katkeruutta, vihaa, kateutta ja arvottomuutta.


Ymmärrän siksi hyvin, että helpommalta tuntuu kääntää katse toiseen suuntaan, ja turvautua erilaisiin keinoihin tuottaa nopeammin hyvinvoinnin kokemuksia ja onnellisuuden välähdyksiä. Esimerkiksi sellaiset harjoitukset, joissa keskitymme vain ja pelkästään ”henkiseen” kehitykseemme. Silloin ehkä vieläpä erotamme itsemme niistä, jotka eivät ole ”henkisiä”. Se tuo meille lohdutusta, sillä voimme kokea olevamme parempia kuin ne ei-henkiset, ja tarve sille tietenkin juontaa juurensa arvottomuuden kokemuksestamme.


Mutta haavamme odottavat kohtaamista. Vaikka ikuisesti, sillä ne periytyvät seuraaville sukupolville.


Tämä on järkyttävää, sillä tie sinne, minne kaipaamme, onkin paljon lähempänä kuin olemme ehkä kuvitelleet. Tavoittelemamme asia ei olekaan sitä, että me muuttuisimme joksikin toisiksi, paremmiksi, vaan se onkin todellisuuden kohtaamista sellaisena kuin se on.


Mutta haavamme odottavat kohtaamista. Vaikka ikuisesti, sillä ne periytyvät seuraaville sukupolville.


Tässä myötätunnolla on aivan keskeinen rooli. Se on parantava elementti. Se antaa meille ravintoa.


Myötätunto on usein väärin ymmärretty. Saatamme fantasioida, että se on jeesuksenomaista puhdasta hyväksyntää.


Silloin emme tunnista sitä rakkautta, joka meissä jo on.


Nimittäin kaikki tunteemme ovat rakkauden ilmentymiä. Jopa itsekritiikkimme, ja arvottomuuden kokemuksemme, ja niiden seurauksina syntyneet korvikekäyttäytymiset ja projektiot, ovat rakkauden ilmentymiä.


Samalla tavalla kuin ihminen ei voi olla projisoimatta varhaisia suhteitaan nykyhetken ihmisiin ja tilanteisiin, niin samalla tavalla ihminen ei voi olla rakastamatta.


Kaikki yrityksemme välttää kipua ja kärsimystä, kaikki ei-toimivat tai vahingollisetkin toimintamallimme – ovat rakkauden ilmentymiä.


Tätä emme huomaa, vaan tuomitsemme itsemme, ja silloin ajaudumme yhä kauemmaksi siitä, mitä todellisuudessa etsimme. Fantasioimme puhtaudesta, valosta ja… niin, mistä? Kyllähän sinä tiedät sen tunteen, että jos vain olisimme tasapainoisempia, iloisempia, syvällisempiä, ja niin edelleen?


Fantasiat luovat kuilun todellisuuteen, ja meidän on yhä vaikeampi hyväksyä itseämme, vanhempiamme, perhettämme ja maailmaa.


Kaikki tunteemme ovat rakkauden ilmentymiä. Jopa itsekritiikkimme, ja arvottomuuden kokemuksemme, ja niiden seurauksina syntyneet korvikekäyttäytymiset ja projektiot, ovat rakkauden ilmentymiä.

Kun lapsi kokee, että vanhempi ei kykene olemaan hänelle läsnä, vaan sen sijaan kantaa murhetta ja ahdistusta sisällään (johtuen omasta lapsuudestaan tai muista vaikeista elämänkokemuksistaan), ja siinä ei ole tilaa iloiselle ja lapsesta nauttivalle läsnäololle, lapsi kehittää sisälleen kylmän möykyn. Sitä voisi kutsua myös arvottomuuden kokemukseksi.


Se on alitajuista, ja niin tekee jokainen lapsi.


Kala ei huomaa vettä – samoin lapsi syntyy tietynlaiseen tunnekenttään, ja ottaa sen omakseen ja kuvittelee sitä maailmaksi. Hänen on selviydyttävä, joten hän tekee sellaista, mikä voisi vähentää tietoisuutta möykystä, eli joka voisi vähentää ahdistuksen kokemusta. Se voi olla pako viihteeseen, se voi olla pako päihteisiin, se voi olla pako työhön tai seksiin tai syömättömyyteen.


Ihminen, joka kokee lasillisen viiniä mukavan rentouttavana, ei ole kokenut, millaista on elää jo valmiiksi vapaana ahdistuksesta. Alkoholi vaikuttaa hermostoon puuduttavasti. Silloin tuo puuduttumisen kokemus tuntuu helpottavana.


Mutta kaikki tuo on rakkautta ja välittämistä. Jokin osa meissä tekee parhaansa, jotta selviytyisimme ja voisimme hyvin. Jokin osa meissä etsii keinoja helpottaa oloamme. Teemme siis sen mihin kykenemme.


Ja nyt kerron sinulle toisenlaisen tavan tehdä hyvää itsellesi.


Ensinnäkin jo se, että ymmärrät, että kaikki tekosi on välittämisen ja rakkauden ilmentymiä, on suuri askel. Se mullistaa sisäisen kritiikkimme ja arvottomuutemme – alamme tajuta, että jopa kritiikki on välittämistä. Sekin on jonkin sisäisen osamme pyrkimys pitää meistä huolta – jotta voisimme kehittyä siten, että pärjäisimme paremmin.


Psykoanalyysissa puhutaan superegosta eli yliminästä, joka on sisäistetty kriittinen vanhemman ääni. Se tuomitsee meitä päämme sisällä – eikä vain meitä, vaan myös muita (toisinaan kuulemme erityisesti muita kritisoivan äänen, emmekä tunnista, että jokainen muita kohtaan suunnattu kritiikki on syvällä tasolla omaa kritiikkiämme).


Ja mitä vanhempamme ovat halunneet, kun ovat meitä kritisoineet?


He ovat olleet huolissaan siitä, miten meille käy, opimmeko olemaan sillä tavalla, että saavutamme muiden hyväksynnän ja suosion. Se on evoluution asettamaa alitajuista tarvetta muokata toimintaa siten, että ihminen (eläin) voi pärjätä sosiaalisessa yhteisössä. Että hän voi löytää pariutumiskumppanin, että hän kykenee elättämään itsensä ja perheensä.


Kritiikki on siis todellisuudessa välittämistä, mutta koska se on hyvin tiedostamatonta, ja sen lähde on omassa arvottomuuden kokemuksessa, se vain välittää eteenpäin arvottomuuden kokemusta.


Jokainen vanhempi toivoo sydämessään hyvää lapsilleen, ja koska jokainen vanhempi projisoi lapsiinsa omat tuskansa ja haavansa (koska ei voi olla tekemättä sitä), hän myös alitajuisesti tietää silloin haavoittavansa lapsiaan, ja niin hän myös kantaa syvää syyllisyyttä.


Syyllisyys luo paksun muurin ihmisten välille.


Näin lapsi kokee ahdistusta ollessaan vanhempansa lähellä, ja vanhempi kokee yhä enemmän syyllisyyttä lapsensa lähellä, sillä hän tajuaa, että hän ei kykene antamaan lapselleen sitä, mitä lapsi tarvitsisi – vaikka hän yrittää sen, mihin kykenee.


Nyt me voimme herätä tästä yhteisestä unesta.


Unesta herääminen on sitä, että tunnistamme, miten kaikessa on mukana rakkaus.


Että meistä onkin välitetty. Että me välitämme. Jo se, että toivomme, että asiat muuttuisivat paremmiksi, on osoitus välittämisestä – sisällämme, ja kaikkien sisällä, on valtava välittämisen mekanismi, joka tekee parhaansa huolehtiakseen meistä. Itse asiassa niin toimii koko luonto: kaikkialla tapahtuu toimintaa, jossa elämä menee eteenpäin, elämä kasvaa ja kehittyy. Elämä perustuu välittämiselle.


Tämä ymmärrys ei muuta elämänhistoriamme tapahtumia joksikin muuksi, mutta alamme nähdä ne uudessa valossa.


Sisällämme on valtava välittämisen mekanismi, joka tekee parhaansa huolehtiakseen meistä. Niin toimii koko luonto: kaikkialla tapahtuu toimintaa, jossa elämä menee eteenpäin, elämä kasvaa ja kehittyy. Elämä perustuu välittämiselle.

Ja seuraava suuri askel on kohdata tämän ymmärryksen kanssa syvät haavamme.


Keskeisimmät niistä liittyvät vanhempiimme, sillä me olemme heistä rakentuneita. Suhde äitiin on suhde elämään – se on myös suhde itseemme. Äiti on ensimmäinen suhteemme, ja siitä ovat syntyneet kaikki muut suhteet. Minäsuhde on sen heijastuma.


Nyt voimme kohdata kaiken tämän uusin silmin. Nähdä rakkautta siellä, missä emme ole sitä aiemmin nähneet. Tunnistaa, miten jokainen meistä on osa sukupolvien ketjua, ja miten jokainen on jäänyt vajaaksi – tämä synnyttää myötätuntoa.


Suhde äitiin on suhde elämään – se on myös suhde itseemme. Äiti on ensimmäinen suhteemme, ja siitä ovat syntyneet kaikki muut suhteet. Minäsuhde on sen heijastuma.

Kun todella näemme tämän, voimme vihdoin tarjota itsellemme sitä, mitä olemme kaivanneet. Kuulemme vihdoin sydämemme äänen. Aidon äänen.


Se ei ole martyyrin ääni, vaan se on yksin jääneen ääni.


Tuon äärellä oleminen on syvintä rakkautta ja myötätuntoa. Emme enää käännäkään selkämme, vaan pysähdymme siihen, ja otamme tuota tunnetta – tuota sisäistä osaamme – kädestä. Kädestä syntyy yhteys takaisin elämään.


Emme olekaan tuomittuja erillisyyteen ja yksinäisyyteen.




Vaan olemme olleet välittämisen ympäröimiä, ja kaipuumme onkin osoitus rakkaudesta. Kaikki tunteemme ovat osoituksia pyrkimyksestä kertoa jotain tärkeää. Ne osoittavat yksin jääneeseen osaamme.


Nimittäin vaikeat tunteet, kuten arvottomuus, epävarmuus, ahdistus, pelko ja surukin, ovat yksinjäämisen kokemuksia. Koska ne ovat tehneet kipeää, olemme pyrkineet pääsemään niistä nopeasti eroon.


Nyt tiedämme, että ne tarvitsevat läsnäoloa ja turvaa – ja että me voimme sitä niille antaa. Aivan kuin yksinjäänyt lapsi tarvitsee vanhemman syliä.


Se onkin mahdollista meille!


Nyt tiedämme, että ne tarvitsevat läsnäoloa ja turvaa – ja että me voimme sitä niille antaa. Aivan kuin yksinjäänyt lapsi tarvitsee vanhemman syliä.

Ja näin häpeä siitä mitä olemme, katoaa. Voimme vihdoin tulla kokonaisiksi, eikä mikään sisällämme oleva ole väärää.


Kylmä sulaa sisällämme tässä lämmössä.


Tuo lämpö leviää kaikkialle. Se näkyy katseessamme.


Ja se tuntuu läsnäolossamme.


Ja näin häpeä siitä mitä olemme, katoaa. Voimme vihdoin tulla kokonaisiksi, eikä mikään sisällämme oleva ole väärää.

Sukupolvien ajan kestänyt kaipuu on ohitse. Se on käsitelty loppuun, ja siitä versoaa aivan uutta. Matkamme on vasta nyt alkanut.



Ehkä sinua kiinnostaa lukea myös Janin kirjoitus "Kasvu tapahtuu vuorovaikutuksessa, yhteydessä"?


Jani Roman on mindfulnessin ja perhekonstellaation pioneereja Suomessa. Hän on harrastanut meditaatiota yli 25 vuotta ja perhekonstellaatiota 20 vuotta, ja opiskellut sitä mm. sen kehittäjän Bert Hellingerin luona. Hän on opiskellut psykodraamaohjaajakoulutuksessa seitsemän vuotta. Jani on myös tekniikan tohtori, väitellyt työpsykologiasta aiheena dialogi organisaatiokulttuurin kehittämisen menetelmänä. Hän on myös kokeneimpia yhteisen kulttuurin rakentajia fuusioissa. Janilla on kokemus tuhansista konstellaatioista ja hänen mindfulnesskursseilleen on osallistunut lähes 10.000 osallistujaa.


Kaikesta tästä hän on kehittänyt Loving Grounded Awareness -kurssin, jossa hän yhdistää mindfulnessia ja ymmärrystään ihmisestä sosiaalisena olentona, jolle suhteet vanhempiin ovat aivan keskeisiä. Ihminen on yhtä ehyt kuin hänen ydinsuhteensa, sillä niitä hän kantaa sisällään ja niistä hän rakentuu – ja niiden eheytymisen jälkeen alkaa vasta hänen oma matkansa – vasta silloin hän oikeastaan syntyy.


Voit nyt ottaa itsellesi kolmen päivän Loving Grounded Awarenessin minikurssin Elämälle mahdollisuus.


Huomaa, että 27.6 päättyy alhaisempi hinta 14.8 alkavalle Yhteys-kasvuryhmälle! Se on ainutlaatuinen puolen vuoden vuorovaikutteinen ihmisenä kasvun kurssi, jossa tehdään livekonstellaatioita. Yhteys-kasvuryhmä on keskeinen osa konstellaatiokoulutusta, mutta moni käy sen vain oman kehityksensä takia. Palautteiden keskiarvo on tasan 5/5.


Katso myös uudistettu Oma voima -kurssi! Se on muuttanut jo satojen ihmisten elämää. Kurssilla on ollut jo lähes 500 osallistujaa ja palautteiden keskiarvo on 4,7 asteikolla 1-5.


Lataa itsellesi maksuton ihmisenä kasvun opas Kohti valoa! Saat 19 sivuisen syvällisen kuvauksen siitä, mikä ihmistä ohjaa ja miten hän voi kypsyä ja kasvaa ihmisenä. Jokainen voi kasvaa ja kehittyä - mutta se ei ole itsestäänselvää, sillä valtaosa jää alimmalle aikuisen tasolle.



https://www.enli








Katso alta Janin video Mikä pidättelee rakkauttasi?




Ihminen on onnellinen, kun saa rakastaa esteettä. Se on jokaisen syvin kaipuu. Mutta mikä meitä estää? Mikä estää meitä ottamasta vastaan rakkautta ja antamasta sitä?


Sufimystikko ja runoilija Rumi sanoi: ”Tehtäväsi ei ole etsiä rakkautta. Tehtäväsi on etsiä ja löytää itsestäsi ne muurit, jotka olet rakentanut rakkauden tielle.”


Me etsimme rakkautta, mutta emme sitä voi koskaan löytää – koska rakkaus on jo. Sen edessä on vain esteitä, ja ne meidän tulee kohdata.


Nuo esteet ovat läsnä arjessamme, sillä ne ovat sisällämme. Kutsumme niitä häpeäksi, ahdistukseksi, peloksi ja epävarmuudeksi. Ne ovat osa mentaalista rakennettamme, joka on muotoutunut varhaisten vuorovaikutussuhteiden kautta.


Mitä sitten voimme tehdä noille esteille? Voimmeko vain poistaa ne? Tai muuttaa ne joksikin muuksi?


Rumin kuuluisasta mietelmästä on jostain syystä pudonnut pois loppu. Se jatkuu näin: ”… ja syleillä niitä.”


Siinä myötätunnon määritelmä. Ja siinä myös ohje, miten vapautamme rakkautemme.




709 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki