Etsi
  • Jani Roman

Mitä tehdä kun et saanut lapsena sitä mitä olisit tarvinnut?

Päivitetty: touko 30


Laiminlyöty lapsi. Haavoitettu lapsi. Itsetunto nolla. Vanhemmat ovat lytänneet, pettäneet tai jättäneet huomiotta.

Näin Ilta-Sanomissa artikkelin, joka oli otsikoitu ”Olet niin ruma, ettet kelpaa edes kaupan kassalle” – vanhempien sanat, jotka satuttavat yhä. Siinä pohdittiin, miten vahingollinen vaikutus vanhempien negatiivisilla sanomisilla lapselle on.

Monen lapsen arkeen kuuluu vieläkin enemmän kuin vain satuttavat sanat. Myös otteet ja koko suhtautuminen voivat olla satuttavia. Näin jokin aika sitten kaupassa isän ja äidin arviolta kolmivuotiaan tyttärensä kanssa. Kun lapsen pikkukärryt kaatuivat, vanhemmat sättivät häntä. Kaikki mitä lapsi teki, oli väärin. Ikään kuin vanhemmat olisivat saaneet osakseen suuren onnettomuuden: tyttären.

Miten minun teki mieleni mennä vanhempien luokse ja tehdä jotain, mutta en tiennyt mitä! Tunsin avuttomuutta ja surua.

Satuin myös näkemään Facebookissa keskustelusarjan, jossa oli jaettu tuo Ilta-Sanomien artikkeli ja ihmiset kirjoittivat omia vastaavia kokemuksiaan. Jäin miettimään, mitä on tehtävissä, vai onko mitään. Onko kaikki menetetty?

Jokainen meistä muistaa hetkiä, jolloin vanhempamme eivät kyenneet antamaan meille sitä mitä olisimme tarvinneet. Jotkut meistä ovat kokeneet enemmän rakkautta kuin toiset. Kukaan ei ole saanut aina täydellisesti sitä, mitä olisi kulloinkin tarvinnut, mutta moni on saanut riittävästi. Jotkut meistä eivät saaneet ollenkaan riittävästi.

Niin, onko silloin kaikki menetetty?

Kun pohdin tätä, mielessäni ovat omat kokemukseni ja lähipiirini kokemukset, jotka kattavat koko tämän kirjon. Mielessäni on monien ihmisten kokemat vääryydet – niin kuin se pieni kolmivuotias tyttö. Avuttomina toisen ihmisen armoilla.

Ymmärrän, millaista katkeruutta ja vihaa se saattaa aiheuttaa. Menetetyn itsetunnon hinta on kova. Hinta on menetetty elämä.

Voi, miten toivoisinkaan, että ihmiset saisivat osakseen ystävällisyyttä, hellyyttä ja rakkautta!

Kun lähtökohta on ollut vaikea, terapia on tietenkin keino etsiä oman elämänsä perustuksia, rakentaa sitä pala palalta ja löytää uutta suuntaa. Ammattitaitoisia auttajia on olemassa.

Haluan tässä nostaa esille joitakin ajatuksia tällaisen prosessin tueksi. Jokainen on tietenkin omalla matkallaan ja omassa tilanteessaan, ja itse pohtii näitä asioita ja arvioi, mikä on itselle hyödyksi.

Ajatukseni perustuvat pitkälti omaan matkaani, omiin prosesseihini ja siihen, mitä olen oppinut omista terapioistani sekä terapiakoulutuksestani. Erityisesti Bert Hellingeriltä, perhekonstellaation kehittäjältä.

Haluan muistuttaa ensimmäiseksi siitä, että elämä on suurin lahjamme, minkä olemme saaneet. Se on mahdollisuus. Se voi tuntua vaikealta, mutta se on siitä huolimatta mahdollisuus. Mikään ei ole ikuista, kaikki on liikkeessä ja muuttuu. Se, mitä on ollut eilen, sitä ei ole huomenna. Mitä koimme eilen, sitä meidän ei tarvitse, emmekä edes voi, kokea huomenna. Mutta me voimme kasvaa ja kehittyä. Me voimme tehdä elämällämme jotain hyvää – ja se antaa meille suurta nautintoa. Tämä on mahdollisuutemme.

Elämä on siis lahja, ja sen me olemme saaneet vanhemmiltamme. Tämä on mielestäni asia, johon tuntuu tärkeältä palata. Se voi auttaa asettamaan asioita uuteen perspektiiviin.

On monia asioita, joita emme saaneet vanhemmiltamme, joista jäimme paitsi ja kasvumme on siksi ollut kituliasta. Mutta elämän me saimme, kaikesta huolimatta, ja sen myötä kaiken muun.

Olen nähnyt, mitä katkeruus ja viha aikaansaavat ihmisessä. Ne ovat tuskallisia tunteita. Ne ovat vereslihalla olevia haavoja. Viha ja katkeruus ehkä tuntuvat oikeutetuilta, jopa ainoilta vaihtoehdoilta kaiken sen jälkeen, mitä on koettu. Siitä huolimatta – kukaan ei voi olla onnellinen kokiessaan katkeruutta ja vihaa.

Tämä on mielestäni tärkein kohta. Voimmeko kohdata tämän asian tosiasiana? Pysähtyä vain siihen kohtaan, että mikä mahdollistaa onnellisuuden?

Enkä nyt viittaa anteeksiantoon tai unohtamiseen.

Ensinnäkin, anteeksianto on vaikea asia. Kahdesta syystä: mitä oikeastaan anteeksianto todella tarkoittaa, voimmeko edes ymmärtää sitä? Ja toiseksi, onko meillä ylipäätään oikeutta antaa jotakin anteeksi toiselle ihmiselle, vai asettaudummeko silloin itse asiassa jumalankaltaiseen asemaan, joka voi myöntää tai olla myöntämättä jollekulle anteeksiannon?

Anteeksiannnosta tulee niin helposti falskia ja se saattaakin olla vain yritys ohittaa asia, ilman sen todellista kohtaamista. Tällainen anteeksianto ei siis taidakaan tuoda meille sitä, mitä toivoisimme.

Toki voimme paeta, yrittää unohtaa tai kieltää, mutta minusta näyttäisi siltä, ettei tällaisia asioita voi paeta.

Tai me voimme vaatia hyvitystä ja kostoa.

En ole vielä nähnyt, että nämä olisivat auttaneet ihmisiä heidän tuskassaan.

Päinvastoin, minusta näyttäisi siltä, että sellainen vain lisää tuskan määrää maailmassamme. Tuska siirtyy koston myötä eteenpäin, emmekä ikinä pääse siitä eroon.

Eli palaamme takaisin kysymykseen: Mistä tulee ihmisen onnellisuus?

Minun vastaukseni on: rakkaudesta.

Vastaukseni palauttaa kuitenkin meidät helposti takaisin alkupisteeseen: kun en voi rakastaa kaiken sen jälkeen mitä olen kokenut.

Tämä voi kuulostaa umpikujalle, mutta olen nähnyt, että siinä onkin ovi – ja se on suoraan edessä.

Nimittäin minun kokemukseni on, että jokainen ihminen rakastaa.

Hänen rakkautensa on vain jäänyt massiivisen kuorman alle. Se on maahan poljettua, poltettua ja hävitettyä. Mutta siitä huolimatta se on olemassa, kuin siemenenä, joka onkin valmis itämään heti, kun saa siihen tilaisuuden.

Viha ja katkeruus ovat idun päälle kasaantuneet kuormat. Ne ovat näköesteitä, kuoria, jotka estävät meitä näkemästä idun. Me olemme niin kiinnittyneitä näihin esteisiin, että emme näe sitä pientä ja herkkää, joka on kaiken takana.

Me siis teemme samaa kuin meille tehtiin. Me emme näe sitä pientä tyttöä tai poikaa, sitä herkkää sydäntä, joka sykkii, tuntee ja rakastaa.

Puhun jokaisesta ihmisestä.

Puhun myös vanhemmistamme. Heidän elämäntaipaleensa on ollut kivikkoinen, sumuinen, täynnä pettymyksiä ja epätoivoa. Siksi hekään eivät ole osanneet sen paremmin. He ovat olleet sokaistuneita omasta kohtalostaan, kuten kaupassa näkemäni isä ja äiti. He eivät oikeasti nähneet lastaan, vaan oman elämänsä vaikeudet. Heissä oleva väkivalta, katkeruus ja viha kohdistuivat viattomaan lapseen, mutta ei siksi, että he olisivat nähneet lapsen, vaan nimenomaan siksi, että he eivät kyenneet häntä näkemään.

Jos he olisivat nähneet oman lapsensa, he olisivat pudonneet polvilleen, vapisevin käsin koskettaneet häntä ja sanoneet: ”Olen pahoillani, olen niin pahoillani. En nähnyt sinua. Näin oman demonini. Olen pahoillani.”

Kuinka moni meistä, ylipäätään, kykenee näkemään aidosti toisen ihmisen, vaan näemmekö sen sijaan sen, mitä häneen heijastamme? Toisinaan me heijastamme pahoinvointimme ja näemme demonin, toisinaan jotain muuta.

Joka tapauksessa, tämän opin: Jokainen vanhempi rakastaa sydämessään lastaan, ja jos hän joskus kykenee tulemaan järkiinsä, hän järkyttyy syvästi siitä, mitä on tehnyt hänelle, jota haluaisi suojella ja rakastaa, jolle toivoisi kaikkea hyvää ja jota haluaisi tukea.

Samoin jokainen lapsi rakastaa ehdoitta vanhempaansa, etsii häntä sydämessään, kaipaa häntä, ja myös haluaa auttaa vanhempaansa itseltäänkin salassa, jotta voisi ottaa vanhemmaltaan pois sen tuskan, jonka aistii hänen kantavan – tuskan, jonka takia hän ei näe omaa lastaan. Tämä tuska on yhteinen tuska.

Kun tajuamme tämän, ymmärrämme, miten jokainen tällainen tarina on osa pitkää ketjua, jossa jokainen on ollut omassa vaiheessaan laiminlyöty lapsi, ja sen jälkeen vuorossa on seuraava – eikä kukaan näe toista.

Onko siis kaikki toivo menetetty?

Ei.

Kun näemme tämän, itu värähtää. Tajuamme yhtäkkiä sen tuskan määrän, mikä on kaikissa perheemme ihmisissä, joista jokainen oli omalla vuorollaan viaton, ja sen tuskan määrää, kun kukaan ei ole tajunnut mitä oikeastaan teki. Vaikka hän oli virallisesti aikuinen, hän oli todellisuudessa eksynyt lapsi. Ja mikä syyllisyys siitä hänelle kerääntyy, ja miten vähän hänellä on voimia kohdata se.

Tajutessamme tämän, tunnemme sisällämme liikahduksen, tiedostamme miten paljon olemme kaivanneet, ja alamme tuntea piilossa olleen rakkauden. Pinnan alla itämistään odottavan rakkauden. Vihan ja katkeruuden kuoret ovat murtuneet ja surun ja kaipauksen kastelemana itu alkaa kasvaa.

On niin helppo pudota takaisin syytöksiin ja katkeruuteen. Silloin kuoret palaavat ja itu vetäytyy maan piiloon. Me voimme sanoa, että meillä on oikeus kokea katkeruutta ja vaatia hyvitystä ja anteeksipyyntöä, ja niin varmasti onkin, mutta olen nähnyt, miten ihminen voi koko elämänsä ajan vaatia näitä. Silloin toivo on menetetty.

Sen sijaan, jos meissä itää ymmärrys siitä, miten jokainen on omalla vuorollaan ollut uhri ja viaton, ja miten vaillinaiset lähtökohdat kukin meistä on saanut, meissä alkaa syntyä uudenlaista kasvua. Tämä ei poista kenenkään vastuuta teoistaan. Itse asiassa käy päinvastoin: tajutessamme kaiken tämän me otamme oman vastuumme, ja palautamme sellaisen vastuun, joka ei meille kuulu, niille, joille se kuuluu. Se vapauttaa meidät.

Tämä on mahdollisuutemme.

Me kasvamme läpi katkeruuden kuorien kohti valoa. Vapauteen.

Me emme anna anteeksi, sillä sellainen tuntuu uuden ymmärryksemme loisteessa kummalliselta: miten voisimme antaa anteeksi sen sijaan, että antaisimmekin jokaiselle takaisin oman vastuunsa, niin kuin hänelle kuuluu? Se vapauttaa meidät, emmekä ole enää sidottuja katkeruutemme kahleisiin. Vapautemme tulee ymmärryksestä, että jokainen on maksanut kovan hinnan omasta kohtalostaan ja teoistaan, ja me kannamme vastuun vain omista teoistamme. Samalla tunnemme, miten me kasvamme, miten selkämme suoristuu. Me olemme vapaita, ja me kannamme oman vastuumme. Sielumme nousee kohti taivaita.

Silloin me voimme katsoa elämää, ja tajuta, miten suuri elämä on, ja miten paljon maailmassa tapahtuu ihmisille sellaista, mikä ei ole ollut hyvää, mutta niin vain on – ei siksi, että olisi olemassa pahaa, vaan koska niin vain on. Ja näemme, että voimme kasvaa kaikesta tästä, ja että rakkautemme määrällä ei olekaan rajaa. Me voimme ymmärtää, että jokainen on yhtä pieni elämän edessä, eikä kukaan meistä nouse ylitse muun. Me olemme samassa veneessä. Vanhempamme, isovanhempamme – jokainen on kulkenut oman vaikean tiensä. Ja jokaisen sydämessä on ollut kaipaus ja rakkaus, ja sydämensä sopukoissa he haluavat meille hyvää, vaikka eivät eläessään olisi sitä osanneet osoittaa – koska he ovat olleet sekaisin eivätkä ole nähneet meitä.

Tämä ymmärrys avaa meille uuden näkökulman siihen, että elämä on todella suurin lahjamme, suuri mahdollisuus. Elämään kuuluu monenlaista, ja koska me voimme kasvaa, me voimme tehdä elämällämme jotain hyvää.

Löytämällä tämän maahan poljetun rakkauden, itu meissä kasvaa, ja me alamme tuntea oman rakkautemme.

Me olemme kuitenkin saaneet paljon. Katsomalla sitä, mitä olemme saaneet, meissä viriää uusi kiitollisuus, uudenlainen onni. Jos katsomme sitä, mitä emme saaneet, palaamme taaksepäin – eikä mikään muutu.

Enkä tarkoita, että meidän tulisi edelleenkään kieltää se mitä on ollut. Päinvastoin, meidän tulee todella kohdata se, ja ottaa se pieni tyttö tai poika syliimme ja antaa hänelle sitä, mitä he, jotka häntä epätoivoisesti ja piilossa rakastivat, eivät kyenneet antamaan. Silloin voimme sanoa sisäisesti myös vanhemmillemme: ”Äitini, isäni, te annoitte minulle elämän. Se on suurin lahja, minkä olen saanut. Ja katsokaa, nyt annan itselleni rakkautta. Kun annan sitä, tunnen myös teidän rakkautenne, joka oli piilossa. Nyt se on ohi, nyt on uusi aika. Ja minä rakastan teitä. Ja minä rakastan omia lapsiani, ja annan heille sitä, mikä on ollut piilossa. Nyt rakkautemme saa olla esillä. Näin mikään, mitä olemme käyneet läpi, ei ole ollut turhaa, vaan siitä versoaa jotain hyvää. Kiitos teille!”

Tällainen viesti on sielun viesti. Todellisuudessa vanhempamme, jos he elävät, eivät ehkä pysty tätä ymmärtämään – he saattavat olla edelleen demoniensa pauloissa. Mutta jos me löydämme tämän totuuden sielussamme, myös jotain siitä välittyy heillekin. Ei siten, että voisimme odottaa heidän muuttuvan, vaan me olemme muuttuneet.

Se on kaikkein tärkeintä.




Jani Roman on mindfulnessin ja perhekonstellaation pioneereja Suomessa. Hän on harrastanut meditaatiota yli 25 vuotta ja perhekonstellaatiota 20 vuotta, ja opiskellut sitä mm. sen kehittäjän Bert Hellingerin luona. Hän on opiskellut psykodraamaohjaajakoulutuksessa seitsemän vuotta. Jani on myös tekniikan tohtori, väitellyt työpsykologiasta aiheena dialogi organisaatiokulttuurin kehittämisen menetelmänä. Hän on myös kokeneimpia yhteisen kulttuurin rakentajia fuusioissa. Janilla on kokemus tuhansista konstellaatioista ja hänen mindfulnesskursseilleen on osallistunut lähes 10.000 osallistujaa.


Kaikesta tästä hän on kehittänyt Loving Grounded Awareness -kurssin, jossa hän yhdistää mindfulnessia ja ymmärrystään ihmisestä sosiaalisena olentona, jolle suhteet vanhempiin ovat aivan keskeisiä. Ihminen on yhtä ehyt kuin hänen ydinsuhteensa, sillä niitä hän kantaa sisällään ja niistä hän rakentuu – ja niiden eheytymisen jälkeen alkaa vasta hänen oma matkansa – vasta silloin hän oikeastaan syntyy.


Voit nyt ottaa itsellesi kolmen päivän Loving Grounded Awarenessin minikurssin Elämälle mahdollisuus.


Huomaa, että 27.6 päättyy alhaisempi hinta 14.8 alkavalle Yhteys-kasvuryhmälle! Se on ainutlaatuinen puolen vuoden vuorovaikutteinen ihmisenä kasvun kurssi, jossa tehdään livekonstellaatioita. Yhteys-kasvuryhmä on keskeinen osa konstellaatiokoulutusta, mutta moni käy sen vain oman kehityksensä takia. Palautteiden keskiarvo on tasan 5/5.


Katso myös uudistettu Oma voima -kurssi! Se on muuttanut jo satojen ihmisten elämää. Kurssilla on ollut jo lähes 500 osallistujaa ja palautteiden keskiarvo on 4,7 asteikolla 1-5.


Lataa itsellesi maksuton ihmisenä kasvun opas Kohti valoa! Saat 19 sivuisen syvällisen kuvauksen siitä, mikä ihmistä ohjaa ja miten hän voi kypsyä ja kasvaa ihmisenä. Jokainen voi kasvaa ja kehittyä - mutta se ei ole itsestäänselvää, sillä valtaosa jää alimmalle aikuisen tasolle.







Katso alta Janin video Mikä pidättelee rakkauttasi?


Ihminen on onnellinen, kun saa rakastaa esteettä. Se on jokaisen syvin kaipuu. Mutta mikä meitä estää? Mikä estää meitä ottamasta vastaan rakkautta ja antamasta sitä?

Sufimystikko ja runoilija Rumi sanoi: ”Tehtäväsi ei ole etsiä rakkautta. Tehtäväsi on etsiä ja löytää itsestäsi ne muurit, jotka olet rakentanut rakkauden tielle.”


Me etsimme rakkautta, mutta emme sitä voi koskaan löytää – koska rakkaus on jo. Sen edessä on vain esteitä, ja ne meidän tulee kohdata.


Nuo esteet ovat läsnä arjessamme, sillä ne ovat sisällämme. Kutsumme niitä häpeäksi, ahdistukseksi, peloksi ja epävarmuudeksi. Ne ovat osa mentaalista rakennettamme, joka on muotoutunut varhaisten vuorovaikutussuhteiden kautta.


Mitä sitten voimme tehdä noille esteille? Voimmeko vain poistaa ne? Tai muuttaa ne joksikin muuksi?


Rumin kuuluisasta mietelmästä on jostain syystä pudonnut pois loppu. Se jatkuu näin: ”… ja syleillä niitä.”


Siinä myötätunnon määritelmä. Ja siinä myös ohje, miten vapautamme rakkautemme.




> Lue lisää

234 katselukertaa0 kommenttia