Search
  • Jani Roman

Mikä merkitys vanhempisuhteilla on menestykseen?

Updated: Jun 22



Minun ymmärrykseni on, että miten ihminen suhtautuu elämään, miten hän suhtautuu puolisoonsa, miten hän suhtautuu lapsiinsa, miten hän suhtautuu työhönsä – kaikki heijastelevat hänen vanhempisuhteitaan. Joku voi todeta, että asia ei ole näin hänen kohdallaan, että hän suhtautuu työhön puhtaasti työn kautta tai että hänen ystävyyssuhteensa ovat ihan erillisiä hänen vanhempisuhteistaan.

Se voi olla mahdollista, mutta minun ymmärrykseni mukaan erittäin epätodennäköistä. Ja ymmärrykseni perustuu satoihin konstellaatioihin. Tämä johtuu siitä miten ihminen kehittyy. Pieni lapsi, vauva, alkaa rakentua sosiaalisesti kontaktissa äidin ja isän – tai muun huoltajan – kanssa. Prosessi on hyvin hienovireinen, mutta kaiken kehityksen perusta. Lapsella on tarve saada ruokaa, saada hoivaa, saada ystävällistä kohtelua, saada ihastunutta katsetta, saada rakkautta. Vanhemman katseen ja kosketuksen kautta lapsi alkaa muodostaa käsitystä itsestään ja elämästä. Lapselle vanhempi (tai vanhemmat) ovat kaikki kaikessa. Tämä on jokaisen lapsen perusta. Jos lapsella on sisaruksia, niin kaikki kanssakäyminen heidänkin kanssaan tapahtuu perhettä ohjaavien dynamiikkojen kautta. Nämä dynamiikat tulevat vanhemmilta, heidän perheistään. Jos perheessä on kohdattu vaikeita asioita, traumaattisia kokemuksia, nuo pelon, säikähdyksen ja turvattomuuden tunteet koteloituvat perheenjäseniin ja jäävät elämään heissä. Nuo tunteet kulkevat näiden ihmisten mukana, kun he kasvavat ja rakentavat elämäänsä. Ne ovat myös läsnä, kun he sitten vuorollaan vanhempana katsovat omaa lastaan. Lapsi aistii turvattomuuden, uhan kokemuksen, kaipauksen tai muun voimakkaan tunteen. Hän ottaa sen sisälleen ja siitä tulee osa hänen minäkuvaansa. Kaikki tämä tapahtuu niin alitajuisesti, että ihminen ei sitä itse huomaa. Kala ei huomaa vettä, sillä se on itsestään selvää. Samalla tavalla ihminen on sokea oman perheensä dynamiikoille ja jopa tunteille, joita hän kantaa itsessään. Hän on sokea sille, miten hän katsoo maailmaa, miten hän suhtautuu muihin. Hän ajattelee, että maailma, jota hän katsoo, ON maailma. Hän ajattelee, että suhde johonkin ihmiseen ON tuo suhde. Mutta kaikissa näissä katsomisissa ja suhtautumisissa on mukana hänen perheensä dynamiikat. Ne väistämättä ohjaavat häntä kiinnittämään huomiota johonkin, etsimään jotakin, projisoimaan ratkaisemattomia ongelmia edessään olevaan. Turvallisuus – tai turvattomuus – on yksi keskeisimmistä tekijöistä ihmisen elämässä, ja se liittyy siihen, millainen suhde vauvalla ja pienellä lapsella on vanhempiinsa – mitä tuossa vuorovaikutuksessa on siirtynyt. Jos ihminen siis kokee turvattomuutta, sen juuret ovat näissä varhaisissa vuorovaikutuksissa. Jos hän on kokenut myöhemmässä vaiheessa elämässään traumaattisia tilanteita, ne toki vaikuttavat myös, mutta perusta tulee kuitenkin lapsuudesta ja se vaikuttaa resilienssiin. Resilienssi tarkoittaa kykyä kohdata vaikeuksia ja selvitä niistä, työstää ja käydä läpi vaikeita kokemuksia. TÄRKEÄTÄ on tunnistaa, että nuo suhteet (vaikka niitä kutsutaan varhaisiksi vuorovaikutussuhteiksi) eivät ole menneisyydessä, vaan nykyhetkessä. Me kannamme niitä tässä ja nyt. Siksi voimme työstää niitä. Kun työstämme suhdetta vanhempiimme, ja jos onnistumme luomaan turvallisuutta (mennä äidin syliin), jos onnistumme löytämään kiitollisuutta (olo helpottuu ja uhriutuminen vähenee), jos onnistumme kokemaan rakkautta (mikä on eri asia kuin sääli tai anteeksianto tai ihan ok), niin jotain syvää kasvua tapahtuu meissä. Emme ole enää samoja. Emme katso itseämme enää samoin silmin. Emme katso maailmaakaan samoin silmin. Emme katso puolisoamme samoin silmin. Emme katso lapsiamme samoin silmin. Koemme sitä turvallisuutta, kiitollisuutta, rakkautta, iloa ja uteliaisuutta sekä lämpöä, jota olimme onnistuneet kokemaan suhteessa vanhempiimme. Epäilen, ettei ihminen voi kokea aitoa levollista iloa, jos hänellä on vaikea suhde vanhempaansa. Hän ei voi leikata vanhempisuhdetta pois ja eristää sen omaksi saarekkeekseen, sillä hänen alkuperänsä on vanhempisuhteissa. Noiden suhteiden kautta siivilöityy kaikki muu. Mutta en sano, etteikö se voisi olla mahdollista – en vain ole vielä sellaista nähnyt. Tämä ei tarkoita, että vanhempien pitäisi muuttua. He tekivät sen minkä kykenivät. Mutta näemmekö me sen? Vai vaadimmeko jotain muuta? Tämä on tärkeä kohta. Nimittäin, jos luovumme todellisuuden kritisoinnista, niin silloin astumme uhrin roolista pois ja kuoremme todella halkeavat – kasvumme alkaa. Alamme kasvaa lapsesta aikuiseksi – mikä on paradoksaalista, sillä tulemme ensin pieniksi ja haavoittuviksi. Ilman sitä emme voisi kasvaa aikuisiksi. Monesti ihmiset yrittävät olla aikuisia ja isoja ja vahvoja ilman, että se on oikeasti mahdollista. Se on toki luonnollista, sillä ihminen ei halua kokea pienuutta ja haavoittuvuutta. Hän mielellään hyppäisi sen vaiheen yli. Se oli lapsen kokemus silloin, kun hän ei saanut turvaa tai hyväksyntää vanhemmiltaan. Piti kasvaa nopeasti isoksi – mutta todellisuudessa kasvu pysähtyi. Voimme ottaa vastaan vain silloin, kun olemme pieniä ja haavoittuvaisia. Kun voimme ottaa vastaan äidiltämme ja isältämme, alamme oikeasti täyttyä. Meillä alkaa olla annettavaa. Niin kauan kuin kieltäydymme tästä, koska vanhempamme eivät mielestämme ole sen arvoisia, me olemme… niin, mitä? Silloin emme pidä itseämmekään sen arvoisena.

TkT Jani Roman on systeemisen konstellaation pioneeri Suomessa. Hän koulutuksilleen ja kursseilleen on osallistunut jo yli 8000 ihmistä. Jani on ihmisenä kasvua tukevan Enlightened Dialogue'n, ihmisten välistä yhteyttä tutkivan Dialogi-instituutin, ja yrityskulttuurin ja johtamisen kehittämistä tekevän konsulttiyrityksen Systems Enlightenmentin perustaja.

99 views
 

tel. 0500 762 772

  • Facebook

©2020 by Enlightened Dialogue. Proudly created with Wix.com